Kuulun Jeesukselle (onko se salaisuus?)

Minä olen Jeesuksen oma ja hän on minun…

On vaikeaa sanoittaa uskoa Jeesukseen, niin vaikea löytää sanoja sille, mitä Jeesus on ja mitä hän minulle merkitsee. Ihailen ihmisiä, jotka pystyvät puhumaan uskostaan avoimesti ja mainitsemaan Jeesuksen puheissaan luontevasti kaikkialla.

Välillä mietin, että haluanko minä omia Jeesuksen itselleni, pitää uskoni salaisuutena, jonain erityisenä lahjana, joka on vain minulle uskottu. Kuitenkin Hän on itse sanonut tulleensa kaikkia varten, ei vain minua tai omaa piiriäni. Jeesus kuoli jokaisen ihmisen syntien puolesta, sovittaen kaikki maailman ihmiset, lahjoittaen pelastuksen jokaiselle. Kunpa ymmärtäisin tämän kokonaan. Ilosanoma Jeesuksesta koskee aivan jokaista ja jokaisella on oikeus kuulla se, ymmärtää se ja uskoa siihen.

Jumalan sydän kaipaa jokaista ihmistä luokseen, jokainen ihminen on hänen luomansa, jokainen ihminen on ihme, jokaisen ihmisen Jeesus on sovittanut. Jumala itkee jokaisen ihmisen puolesta ja hänen sydämensä etsii ihmisiä. Hän ei ole kiinnostunut niistä yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä, jotka ovat turvassa, vaan hän jättää heidät löytääkseen yhden kadonneen, sen yhden, joka on lohduton ja vailla toivoa.

Millä oikeudella minä sitten olen hiljaa? Millä oikeudella minä vaikenen siitä toivosta, joka elää sydämessäni. Millä oikeudella minä pidän sen valon itselläni, joka minussa on? Millä oikeudella minä vieläpä yritän antaa sen vaikutelman, että tuo valo on peräisin minusta itsestäni?

Vaikenenko minä, koska kuvittelen, etteivät nuo toiset ansaitse toivoa, joka minulla on? Kuvittelenko olevani yksi ”harvoista ja valituista Jeesuksen omista”, ikään kuin olisin jotenkin parempi muita? Onko ylimielisyyteni minut mykistänyt? Jumala armahda!

Haluaisin, että Jeesus näkyisi minusta puheissani, ettei kellekään jäisi epäselväksi, missä on minun toivoni. Vielä enemmän haluaisin kuitenkin, että ihmiset voisivat ymmärtää, että Jeesus ei ole vain minun Jumalani, tai joidenkin tietynlaisten, ”pyhien” ihmisten Jumala, vaan koko maailman Herra ja pelastaja. Haluaisin, että ihmiset eivät näkisi vain siloiteltua, ”(teko)pyhää versiota” minusta. Haluaisin suostua olemaan saviastia. Tämä seuraava raamatunpaikka tiivistää sen, mitä haluaisin sanoa.

Sillä Jumala, joka sanoi: ”Loistakoon valkeus pimeydestä”, on se, joka loisti sydämiimme, että Jumalan kirkkauden tunteminen, sen kirkkauden, joka loistaa Kristuksen kasvoissa, levittäisi valoansa.

Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä. 2. Kor 4:6-7

Suhde Jeesukseen on toisaalta hyvin henkilökohtainen asia, jollain tavalla jopa pyhä. Tuntuu kovin vaikealta ja liian henkilökohtaiseltakin ottaa arkipäiväiseen keskusteluun mukaan jotain niin herkkää ja syvää, kuin oma usko ja Jeesus. Ja kuitenkin kaipaan sitä, että voisin olla avoin ja sanoa suoraan niitä asioita, joita aidosti olen ja ajattelen. Aitoudessa, rehellisyydessä ja totuudellisuudessa minulla on vielä paljon kasvun varaa. Tiedän, että minulla on oikeus olla se mikä olen ja kuitenkin häpeän ottaa sitä omaa tilaa ja olla oma itseni kaikkialla.

Olen miettinyt näitä asioita, koska viime aikoina olen kohdannut ihmisiä, joista ”ikään kuin näen”, että he kaipaavat Jumalaa ja etsivät toivoa. Tunnen kuitenkin itseni niin avuttomaksi ja epäröin.

Jeesus, mitä minä voin tehdä?

Vierelläin aina mä Jeesuksen nään

Jeesus! Kutsut väsyneitä luoksesi, kutsut sairaita luoksesi, kutsut meitä kaikkia eri tavoin särkyneitä, katkeroituneita ja syntiemme raastamia ihmisiä luoksesi. Sinä et koskaan, et koskaan käännä meille selkääsi ja hylkää meitä oman onnemme nojaan toivottomina tapauksina.

Sinä tulet luoksemme haisevan likakaivon pohjalle, istut viereemme ja tarjoat meille elämää, vaikka olemme jo valinneet kuoleman. Sinä nostat meidät uuteen elämään sinun lapsinasi.

Sinä tulet luoksemme hädässämme, olet läsnä meidän kivussamme ja kuljet kanssamme, kun emme jaksa edes katsettamme maasta kohottaa. Silloinkin, kun olemme juuttuneita katkeruuteen, vihaan ja sydämemme on tulehtunut, sinä tulet luoksemme. Et ankarana ja vaativana, vaan lempeästi rakastaen.

Yhtä en ymmärrä, -sinun rakkauttasi. Yksi on minulle liian suurta käsittää, – sinun armosi. Miten sinä voit yhä rakastaa? Kuinka sinä et jo luovuta?

Suuria kysymyksiä elämästä ja kuolemasta

Mikä on elämässä lopulta tärkeintä? Mikä on niin arvokasta, että sen puolesta kannattaa taistella? Mille asioille kannattaa elämänsä omistaa?

Olen vielä suhteellisen nuori, 29 v. ja henkisesti tunnen olevani vieläkin nuorempi. Elämä tuntuu loputtomalta, mutta tiedän, että sille on asetettu rajat. Jokaisen ihmisen osana on kerran kuolla (ja sitten joutua tuomiolle Hepr 9:27) Vaikka en vielä ymmärräkään omaa kuolevaisuuttani, haluaisin kuitenkin elää viisaasti, elää niin, että en tuhlaisi tätä rajattua aikaani ”turhuuteen ja tuulen tavoitteluun”.

Psalmissa 103 sanotaan: ihmisen elinaika on niin kuin ruohon, ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne. Myös joululaulussa lauletaan, että miespolvet vaipuvat unholaan. Tai Anssi Kelan sanoin: ”Maailma matkaa radallaan. Päivä nousee uudestaan. Ei mikään muutu milloinkaan. Kaikki säilyy ennallaan. Samat tuulet puhaltaa. Samat sateet lankeaa. Ja kaikki kaunis katoaa. Kaikki kuolee aikanaan.” (kappaleen Puistossa kertosäe, albumilta Nummela, 2001)

Kuolema on asia, jota en ymmärrä enkä ehkä haluakaan ymmärtää. Se herättää suuria kysymyksiä.

Myös psalmissa 49 kuvataan sitä, että jokainen joutuu kohtaamaan kuoleman. ”Rikkainkaan ihminen ei ole ikuinen, eläinten tavoin hän lakkaa olemasta. (jae 12). Samassa psalmissa sanotaan kuitenkin myös: Mutta Jumala lunastaa minut, hän tempaa minut tuonelan otteesta (jae 15) Siihen lunastukseen, Jeesukseen Kristukseen, me saamme laittaa toivomme tänään ja aina.

Sitten kun minua ei enää ole, mitä merkitystä elämälläni on ollut? Jättääkö elämäni jäljen tähän maailmaan? (Millainen jälki elämästäni jää?)

Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon, ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne...kuulostaa tosiaan varsin synkältä tulevaisuudelta. Kuitenkin tämäkin psalmi jatkuu näiden sanojen jälkeen: mutta Herran armo pysyy ajasta aikaan, se on ikuinen niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä. Ps. 103: 15-17

Herra armo pysyy ja on ikuinen niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä eli se kantaa siis kuoleman rajakin yli. Jeesus on lunastanut ihmiset vapaaksi synnin ja kuoleman otteesta ja lahjoittanut ikuisen elämän jokaiselle, joka turvaa häneen.

Jossain kohti Raamattua sanotaan, että vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema. Ja toisaalla, ilmestyskirjan 21 luvussa, on kuva taivaasta:

Ja minä kuulin valtaistuimen luota voimakkaan äänen, joka sanoi: ”Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut. Ilm: 21:3-4

Silloin toteutuu myös se, mitä Jesaja ennusti: Kuolema on nielty ainiaaksi. Herra Jumala pyyhkii kaikkien kasvoilta kyyneleet ja vapauttaa kansansa alennuksesta ja häpeästä kaikkialla maan päällä. Näin on Herra puhunut. Jes 25:8

Sitä päivää odotellessa!

Mitä usko Jeesukseen on?

Miltä tuntuisi, jos olisit elänyt moitteettomasti, rakentanut itsellesi hyvän maineen ja niittänyt kunnioitusta hyvänä ihmisenä ja sitten tulisi joku, joka näkisi sinun kulissiesi taakse ja sanoisi totuuden ääneen?

Jeesus teki juuri niin puhuessaan fariseuksille, aikansa uskonnollisille, hurskaille ja kunnioitetuille ihmisille. Hän osoitti kkaikkein kovimmat sanansa uskonnollisille fariseuksille (mm.”te kyykäärmeitten sikiöt”), mutta syntisille hän puhui lempeästi. Matteuksen evankeliumin 23. lukuun on talletettuna jotain Jeesuksen sanoja ulkokullatusta uskonnollisuudesta.

Uskonto ja sen harjoittaminen on monesti tiettyjen sääntöjen noudattamista. Usko Jeesukseen ei kuitenkaan mielestäni ole sitä, että pyrin toimimaan tietyllä tavalla ja yritän tehdä enemmän hyvää kuin pahaa, jotta saavuttaisin suosion Jumalan silmissä ja menestyisin elämässäni. Ei, vaan usko Jeesukseen on elämää Jumalan lapsena ja sitä, että saan oppia tuntemaan taivaallista isääni ja hänen tahtoaan ja hän opettaa kyllä minua.

Kristittyjen pyhä kirja raamattu ei mielestäni myöskään ole ensisijaisesti moraaliopas. Ajattelen sen olevan (tosi)kertomus, jonka kautta Jumala kertoo itsestään, siitä kuka hän on. Samalla se kertoo myös ihmiskunnan tarinan ihmisen luomisesta, syntiinlankeemuksesta ja sovituksesta sekä viimeisestä tuomiosta ja siitä, miten kaikki Jeesukseen turvanneet lunastetaan lopullisesti vapaaksi ja he pääsevät taivaaseen. Raamatun kautta Jumala kutsuu kaikkia meitä ihmisiä luokseen, takaisin kotiin.

Uskonnollinen ihminen turvautuu omiin uskonnollisiin suorituksiinsa, kuten nuo fariseuksetkin. Raamatun mukaan Isän (=Jumalan) luo ei kuitenkaan pääse muuten, kuin Jeesuksen kautta. Se tie on sama kaikille, vankilakundeille, murhamiehille ja menestyneille hyvän ihmisen maineessa oleville. Kukaan ei voi Jumalan edessä puolustella itseään millään. Muistatte ehkä sen, että fariseukset eivät kyenneet heittämään ensimmäistäkään kiveä syntiä tehnyttä naista päin, kun Jeesuksen kohdattuaan he tiesivät, että ovat aivan yhtä syntisiä kuin nainenkin.

Synti on ihmiskunnan suurin ongelma. Se ei lähde meistä, vaikka kuinka yritämme ja jos onnistumme siinä omasta mielestämme, silloin olemme jo sortuneet ylpeyteen.

Vanha testamentti kertoo siitä, että Jumala oli valinnut Israelin kansan omaksi kansakseen ja tehnyt sen kanssa liiton, johon kuului mm. ympärileikkaus, eläinuhreja ja kymmenen käskyn laki, sekä paljon pieniä säädöksiä. Mikään määrä eläinuhreja ei kuitenkaan voinut poistaa ihmisten syyllisyyttä ja pysyvästi sovittaa ihmistä Jumalan kanssa. Kuitenkin, Raamatussa sanotaan, että:

”Jumala teki sen, mihin laki ei pystynyt, koska se oli ihmisen turmeltuneen luonnon vuoksi voimaton. Syntien sovittamiseksi hän lähetti tänne oman Poikansa syntisten ihmisten kaltaisena. Näin hän tuomitsi ihmisessä ihmisten synnin” Room 8:3

Kun Jeesus kuoli, hän otti päälleen meidän syntimme ja sovitti meidät Jumalan kanssa.

Me tiedämme, että lain sanat kohdistuvat niihin, joilla on laki. Näin ei kukaan voi väittää vastaan, vaan koko maailma joutuu Jumalan tuomion alaiseksi. Eihän yksikään ihminen tule Jumalan edessä vanhurskaaksi lain käskyjä noudattamalla. Lain tehtävänä on opettaa tuntemaan, mitä synti on. Nyt Jumala on kuitenkin laista riippumatta tuonut ilmi vanhurskautensa, josta laki ja profeetat todistavat.

Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi.
Matt 3: 19-25a

Kun ihminen tulee uskoon ja tulee Jeesuksen luokse, tunnustaa syntinsä ja turvautuu Jeesukseen omien syntiensä sovittajana, tai huutaa avuksi Herran (Jeesuksen) nimeä, hän pelastuu tuomiolta, joka kohtaa jokaista ihmistä. (Joel 3:5 ja Apt 2:21). Silloin hän syntyy uudesti ylhäältä Jumalan lapseksi (tit 3:5, room 8:15) ja tapahtuu niin, kuin vanhan testamentin puolella sanotaan:

Minä annan heille uuden sydämen ja heidän sisimpäänsä uuden hengen, minä otan heidän rinnastaan kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen.Niin he seuraavat minun säädöksiäni, he ottavat varteen minun käskyni ja elävät niiden mukaan. He ovat minun kansani, ja minä olen heidän Jumalansa Hes. 11:19

Usko Jeesukseen ja hänen seuraamisensa on jotain hyvin henkilökohtaista ja kohti käyvää. Jumala ei ole jossain kaukana, vaan hän on tässä. Hän on kanssani nyt, kun tuijotan tätä tietokoneen näyttöä ja silmiäni särkee ja kaduttaa, että valvoin taas näin myöhään…

Mielessäni oli kirjoittaa kipakka teksti sitä vastaan, että jotkut kristityt leimaavat heti uskonnolliseksi fariseukseksi jos joku ajattelee asioista eri tavalla eikä ole aivan niin villi ja vapaa kaikissa teoissaan, vaan pikemminkin harkitsee ja punnitsee asioita mielessään. No, sen tekstin saatte ehkä myöhemmin. Tästä tuli nyt vähän erilainen kirjoitus, kun olin ajatellut.

Ahneudesta ja ostamisesta

Haaveilen toisesta tietokoneesta (pienemmästä), jota voisin käyttää kirjoittamiseen. Tässä kun on surkea näppis ja kone on myös aivan liian suuri repussa kuljetettavaksi. Tämä on sellainen pöytäkannettava. Toisaalta uusi tietokone olisi isompi investointi, joten harkitsen vielä. Jospa tämä haave onkin vain ohimenevä.

Helposti käy niin, että haluan itselleni asioita ja kun saan niit, alankin haluta jotain muuta. Ahneuteni on pohjaton kaivo.

En ole mikään shoppailufriikki, mutta jos haluan jotain kovasti, yleensä hankin sen ennemmin tai myöhemmin. Joskus hankin myös asioita, joita en ole ajatellut hankkivani. Houkutuksia on kaikkialla ja oikeanlaisella fiiliksellä (palkkapäivän huumassa) saattaa mukaan tarttua jotain todella turhaa.

Vaikka en ole koukussa shoppailuun, minun ei ole kovin vaikea ymmärtää niitä jotka ovat. Ostaminen tuo tietynlaisen fiiliksen, jonkinlaisen vallantunteen. Hetken ajan voi tuntea itsensä rikkaaksi ja kaikkivoivaksi, vaikka itse asiassa ostoksen jälkeen on köyhempi.

Senkö takia teen töitä, että voisin kuluttaa rahat miten haluan ja ruokkia ahneuttani? Yksin elävän vuokrakulut ja kiinteät menot ovat suhteellisen suuret, mutta toisaalta jäljelle jääneen rahamäärän voi käyttää kysymättä lupaa keneltäkään.

Vai olisiko Jumalalla jotain sanottavaa minun rahankäytöstäni?

Erilaisten ihmisten koti

Seurakunta on parhaimmillaan hyvin erilaisten ja eri taustoista tulevien ihmisten yhteisö, jossa jokainen saa tuntea olevansa rakastettu ja hyväksytty omana erilaisena itsenään.

Meidän pitäisi seurakunnissamme nähdä jokainen seurakuntalainen rikkautena. Ei rahallisesti, vaan arvokkaana Jumalan valtakunnalle ja seurakunnalle. Jokainen ihminen on arvokas, ja täällä maan päällä jonkun syyn takia, taivaallista tehtävää varten.

Enemmän kuin erilaisuutta, pitäisi mielestäni pelätä samanlaisuutta ja yhteen muottiin tunkemista.

Seurakunnassa on parhaimmillaan hyvin eri-ikäisiä ihmisiä, nuoria ja vanhoja, erilaisista sosiaaliluokista ja kulttuuritaustoista tulevia sekä erilaisilla elämänkokemuksilla varustettuja ihmisiä.

Kuitenkin, kun katson seurakuntia tänä päivänä (ainakin täällä pääkaupunkiseudulla), näen joitakin asioita, joita ihmettelen.( Ja pahoitteluni, että nämä havaintoni ovat nyt vapaiden suuntien seurakunnista, mutta tunnen ne parhaiten. )

Ihmettelen sitä, että seurakunnat ovat pitkälti jakautuneet nuorten tai vanhojen ihmisten suosimiin seurakuntiin. Tai sitten seurakunnan sisällä on jakaannuttu niin, että nuorilla on oma jumalaanpalveluksensa ja vanhoilla omansa. Surullista tässä on mielestäni se, että eri-ikäiset ihmiset eivät välttämättä kohtaa seurakunnan sisällä toisiaan, eivätkä opi kunnioittamaan ja rakastamaan toisiaan.

Eriytyminen on omiaan ruokkimaan ennakkoluuloja. Nuoret kenties ajattelevat, että vanhempien tilaisuuksissa on tylsää ja vanhemmat ihmiset ehkä kiusaantuvat nuorten ihmisten musiikista.Vaikka mitä väliä sillä lopulta on, millainen on ylistyksen ilmentämismuoto, harras hiljentyminen vai iloiset ylistyslaulut, sillä Herra on sama, Jeesus Kristus, jota korotetaan.

Olen lopen kyllästynyt siihen, että nuoret väheksyvät vanhempien ihmisten seurakuntakulttuuria ja siihen, että nuorekkaissa seurakunnissa hiljaisesti ylenkatsotaan vanhempien seurakuntien harrasta jumalanpalveluselämää ja hengellisen laulukirjan laulujen tai virsien veisaamista.

Nyt seuraa valitettavasti pari sanaa musiikista. En ymmärrä, miksi virsien ja hengellisten laulujen pitäisi väistyä uusien ylistyslaulujen tieltä. Tai mitä merkitystä sillä on, seisotaanko tilaisuuksissa silmät kiinni ja kenties kädet kohotettuna vai istutaanko ja seurataan sanoja kirjasta?

Eikai se, että lauletaan tietyllä tavalla tuo Jumalaa jotenkin lähemmäs meitä? Nähdäkseni uudet ylistyslaulut on vain erilainen tapa ylistää Jumalaa laululla. Minua kuitenkin häiritsee joskus se, että uudenlaista ylistysmusiikkia käytetään ikään kuin jonain välineenä tai avaimena Jumalan läheisyyden kokemiseen. Joskus mietin, että ajatellaanko musiikin toimivan ikään kuin mantran tavoin, että se musiikki jotenkin avaa jonkun yhteyden taivaaseen ja kokemuksiin?

Uskon kyllä, että yhdessä seurakunnan kanssa laulaminen voi koskettaa syvältä. Ylistyksen laulaminen Jumalalle, hänen kiittämisensä on ihanaa, tapahtui se sitten miten tahansa. En tosin ymmärrä sitä, miksi tämä ”uudenlainen” ylistyskulttuuri nyt onkin yhtäkkiä se ainut oikea tapa laulaa.

Taidan olla väärä ihminen kirjoittamaan tästä, koska en ole musiikin enkä seurakunnan suhteen mikään asiantuntija. Voin siis puhua ihan hölmöjäkin.

Haluaisin jotenkin kuroa umpeen kuilun nuorten ja vanhempien kristittyjen välillä.Sen kuilun, joka ajaa vanhukset pois seurakunnista, joissa on omaksuttu uusi ylistyslaulukulttuuuri, tai ajaa nuoret omiin tilaisuuksiinsa tai uusiin seurakuntiin. Kuitenkin me tarvitsemme toisiamme ja seurakunta on parhaimmillaan erilaisten ja eri-ikäisten ihmisten sekametelisoppa.

Ymmärrän nuorten kaipuun yhteisöllisyyteen, nuoret kaipaavat saada olla osa omanikäistensä porukkaa. Entäpä, kun nuoret aikuistuvat ja huomaavat olevansa liian vanhoja nuortentilaisuuksiin ja ne aikuisten tilaisuudet edustavat jotain ”tylsää”? Jos nuoret ovat tottuneet ylistämään Jumalaa ylistysbändin, pimennetyn huoneen ja värivalojen kanssa, niin voi olla, että sitten sunnuntaiaamun auringonvalossa seurakunta ehkä näyttää hieman erilaiselta.

Kuten sanoin, en ole mikään asiantuntija missään. Kuitenkin minusta tuntuu, että (ainakin vapaiden suuntien) seurakunnat Suomessa ovat suuren murroksen keskellä. On edellä kuvaamani jakautuminen perinteisiin ja moderneihin seurakuntiin ja seurakuntien sisällä jakoa nuoriin ja vanhoihin. Ja usein juuri seurakuntien musiikkiin konkretisoituu tämä jakaantuminen.

Kunpa me voisimme seuakunnissa elää yhdessä sovussa kaikki nuoret ja vanhat, ja eri tavoilla asioista ajattelevat ihmiset. Kunpa me erilaiset seurakuntalaiset voisimme kaikki olla yhtä perhettä.

Auttakoon rakkaus teitä tulemaan toimeen keskenänne. Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys. Ef. 4:2-3

Via Crucis: Kuin lammaslauma paimenta vailla

Suuri joukko ihmisiä vaelsi perjantai-iltana Kaisaniemenpuistosta Suomen pankin kautta Senaatintorille. Ihmisten keskellä kulki mies valkoisissa vaatteissa, mellakkapoliisien saattamana. Monituhatpäinen ihmisjoukko oli tullut katsomaan tuota miestä ja kuulemaan, mitä hänellä oli sanottavanaan. Seuraamaan, kun hänet pidätettiin, häntä syytettiin ja hänet tuomittiin kuolemaan.

Valkopukuinen mies esitti Jeesus Nasaretilaista, joka eli kaksituhatta vuotta sitten Juudean maakunnassa Roomassa, nykyisen Israelin alueella. Raamatusta voi lukea silminnäkijöiden kertomana hänen tarinansa ja sen, mitä Jeesus itse sanoi itsestään.

Saavuin paikalle kesken näytelmän ja jäin odottamaan kulkuetta tienvarteen, josta kuljin ihmisvirran mukana pankille. Kun sitten katsoin tuota väkijoukkoa, kaikkia niitä tuhansia ihmisiä, jotka olivat tulleet katsomaan Jeesusta, mielessäni soivat Matteuksen evankeliumiin talletetut Jeesuksen sanat.

”Jeesus kulki sitten kaikissa kaupungeissa ja kylissä. Hän opetti synagogissa, julisti ilosanomaa taivasten valtakunnasta ja paransi kaikki ihmisten taudit ja vaivat.Kun hän näki väkijoukot, hänet valtasi sääli, sillä ihmiset olivat näännyksissä ja heitteillä, kuin lammaslauma paimenta vailla.” Matt 9:35-36

Ihmiset olivat kuin lammaslauma paimenta vailla. Missä on paimenemme? Kuka kertoisi meille totuuden? Kuka sinä olet, Jeesus?

Näytelmä oli vaikuttava, hienosti toteutettu ja puhutteleva, mutta minä vaikutuin enemmän sanoista ”kuin lammaslauma paimenta vailla”. Tuhannet ihmiset tungeksivat ympärilläni, kaikilla sisimmässään sama kaipaus kuin minulla. Kuka voisi pelastaa minut? Kuka pelastaa minut kuolemalta? Kuka pelastaa minut tältä syyllisyydeltä, joka ei jätä rauhaan? Kuka pelastaa minut itseltäni?

Jeesus! Sydämeni oli surullinen. Kaikki nämä ihmiset etsivät sinua, tietämättään tai tiedostaen, aivan kuin minäkin. He olivat tulleet kuulemaan sinun tarinaasi ja sinä kosketit heitä, mutta siihenkö se jäi? Sinun sanasi ei tyhjänä palaa ja sinä olet luvannut vastata heidän huutoonsa. Jeesus!

Tänään etsin vielä Raamatusta tuon kohdan, jossa puhutaan lammaslaumasta ilman paimenta ja huomasin, että sehän jatkuu.

Silloin hän sanoi opetuslapsilleen: ”Satoa on paljon, mutta sadonkorjaajia vähän. Pyytäkää siis herraa, jolle sato kuuluu, lähettämään väkeä elonkorjuuseen.” Matt 9:37-38

Satoa on paljon. Herra, jos sinä voit minua käyttää, niin lähetä minut! En tiedä olenko valmis siihen. En tiedä olenko valmis maksamaan hintaa sinun seuraamisestasi, mutta pyydän, valmista sinä minua! Taivuta sydämeni kuuliaiseksi sinun tahdollesi.

Lähetä lisää ihmisiä elonkorjuuseen noiden tuhansien kaipaavien ihmisten tähden. Jeesus! Älä kulje Suomen ohitse vaan tule ja pelasta tämä maa, nämä ihmiset. Tule ja näytä kuka sinä olet. Sinä kuljit kärsimysten tien, olit vaiti syyttäjiesi edessä, menit ristille ja annoit henkesi kaikkien ihmisten tähden. Anna sen tulla todeksi jokaisen kohdalla. Jeesus!

Ruudun vanki, minäkö?

Edellisessä postauksessani kirjoitin siitä, mitä opin netittömän viikon aikana. Lienee paikallaan kertoa miten päädyin siihen.

Näin joskus tv-ohjelman Ruudun vangit, ja se kolahti. Minusta tuntuu, että tämä yletön netin selailu ja facebookin seuraaminen hallitsee minua, enkä minä sitä. Ja jollain tavalla tunnen myös sen kahlitsevan, ikään kuin vievän elämästäni jotain pois.

Tavallinen päiväni ruudun vankina on jotakuinkin tällainen:

Herättyäni tarkistan facebookin kännykästä ja ennen kuin lähden ovesta tarkistan työmatkareitin ja työmatkallakin selaan nettiä. Töissä tuijottelen työasioissa ruutua ehkä kolmasosan ajasta ja tauoilla sitten selailen omalla kännykällä nettiä. Kotimatkalla bussipysäkillä selaan nettiä puhelimella, bussissa selaan nettiä ja jokaisena tyhjänä hetkenä kaivan puhelimen esiin.

Kotiin tultuani avaan tietokoneen ja se jääkin huomaamatta auki loppuillaksi. Syön koneen lähettyvillä ja tarkistan jonkun jutun netistä. Avaan facebookin. Se jää auki. Parhaimmassa tapauksessa teen jotain muuta samalla, pahimmassa istun pöydän ääressä tietokoneella koko illan.

Illalla hieman ennen nukkumaanmenoaikaa facebookissa vilkastuu ja yksi kaveri kysyy kuulumisia ja toisen kanssa sovitaan jotain käytännön asiaa. Huomaamatta aikaa kuluu, kaverit menevät nukkumaan ja suljen facebookin. Muistan kuitenkin, että minun piti tarkistaa vielä joku asia. Tarkistaminen vie aikaa ja ennen kuin huomaankaan on kello yli puolenyön ja suljen koneen silmät ristissä. Laitan vielä herätyskellon soimaan huomiseksi ja siinä vielä tarkistan vielä facen ja huomaan jonkun ilmoituksen. Se onkin vain jonkun facebook kirppiksen ilmoitus, mutta jostain syystä avaan sivun ja selaan vielä uusimmat uutiset.

Vihdoin sammutan valot ja yritän nukahtaa. Aamulla olen niin väsynyt ja vihainen itselleni, ettei tekisi mieli herätä ollenkaan ja vannon, että tänään menen ajoissa nukkumaan ja suljen koneen ihmisten aikaan. Kuitenkin päivät seuraavat toisiaan ja ennen kuin huomaankaan, olen muuttunut eläväksi kuolleeksi, ihmiseksi, joka on elossa mutta kuitenkin kuollut. Olen niin väsynyt, että keskiviikkoaamuna tuntuu kuin olisin tehnyt ylipitkän kuusipäiväisen työviikon.

Nyt olen kyllästynyt tällaiseen elämään. Kaikkein pahimpina väsymyksen hetkinäni ajattelen, että tätä menoa väsytän itseni hengiltä hitaasti kiduttamalla. Silloin minusta tuntuu, ettei sillä ole mitään väliä, millään ei ole mitään väliä kun on tarpeeksi väsynyt.

Mutta nyt olen saanut tarpeekseni tästä. Näen ympärilläni pirteitä ja hyvinvoivia ihmisiä ja muistan, että olen itsekin ollut sellainen. Tiedän, että sitä minä haluan, en tätä kamalaa mustaa ja kaikenpeittävää väsymystä.

Tiedän myös, että olen itse aiheuttanut tämän väsymykseni.Olen syyllistänyt ja ruoskinut itseäni siitä, mutta se on turhaa. On korjattava suuntaa, mutta kuinka näin piinttyneitä tapoja voi enää muuttaa? Olenhan ennenkin yrittänyt ja epäonnnistunut. Yllätyksekseni huomaan sisun nousevan ja päätän, että minähän korjaan suuntaa, netinkäyttöäni ja valvomista ja menen tämän harmaan kiven läpi! En anna väsymyksen tuhota minua, vaan minä tuhoan tämän väsymyksen. Jumalan avulla. Aion taistella niin kauan, että saan takaisin sen hyvän arjen, takaisin kauniit hetket, joista ennen nautin niin paljon, mutta joita enää harvoin huomaan. Auringonnousut, sumun peittämän maiseman aamuisin ja mustarastaan laulun pihapuussa.

Minusta on tuntunut, ettei elämässä ole mitään mielekkyyttä, mutta olenko tavoitellut jotain kuuta taivaalta? Jotain suurta ja korkealentoisen kuuloista elämäntehtävää, sen sijaan, että eläisin sitä elämää, mikä nyt on edessäni. Entä jos etsisin sen elämän mielekkyyden vaikka siitä, että saan opetella elämään hyvää elämää ja löytämään iloa arjen pienistä jutuista. Iloa voi saada kaikesta, vaikka siitä, jos saan tiskatuksi kuluvan päivän astiat saman tien, eikä mitään jää huomiselle tai ensi viikolle.

Tällä väsyneellä ruudun vangilla on vielä paljon matkaa täyteen vapauteen, mutta ainakin tiedän, että minä voin vaikuttaa elämääni. Olen rukoillut Jumalalta apua, mutta entä jos hän onkin jo antanut minulle ne ratkaisun avaimet ja minun pitää vain lähteä liikkelle availemaan niitä ovia vapauteen. Entä jos minulla onkin Jumalassa kaikki se tarvittava viisaus ja voima, jota tarvitsen, jotta tänään voisin valita oikein? Entä jos Jumala ei katkokaan kahleitani puolestani, vaan minä saan itse availla vankilani ovia ja valita astunko ulos vapauteen vai jäänkö vankilaani?

Noh, kuulostaa helpolta ja selvältä jutulta, mutta oikeasti elämä on välillä niin monimutkaista ja kaikki on ihan sekaisin kodin lisäksi elämässänikin. Kuitenkin myös silloin: armo riittää.

(Melkein) netitön viikko takana, mitä opin

Pitkästä aikaa päivittelen tätä. Laitoin netin pois päältä viikoksi, myös kännykästä. Syynä hillitön väsymys ja tunne siitä, että olen liikaa netissä.

Tässä jotain seurauksia netittömyydestä.

Olen ehtinyt tehdä kotitöitä
Mielialani on parantunut ja jaksan keskittyä asioihin eri tavalla
Olen ollut pirteämpi, vaikka edelleen valvon liikaa.
Tunnen olevani vahvemmin läsnä töissä ja vapaa-ajalla, kun mielessä ei koko ajan ole tarkistaa facebookkia,
Kun netti on pois päältä, en vahingossa eksy ”ikknashoppailemaan” ja selailemaan nettikauppoja, facebook-kirppiksiä (loputon suo!) enkä jää jumiin koneelle.
Olen ehtinyt lukea 2 kirjaa!
Olen ehtinyt kuunnella musiikkia.
Olen ehtinyt vain olla ja antaa ajatusten muodostua
- Kun en ole istunut koneella ja surffaillut netissä, olen säästynyt siltä valtaisalta informaatio- ja ärsyketulvalta, johon olen aiemmin hukuttanut ajatukseni.
Istuminen paikallaan on vähentynyt.
Aamuheräämiset ovat mahdollisesti hieman helpottuneet

Yllätyin siitä, että

palatessani facebookiin, tajusin, etten ollut menettänyt yhtään mitään. Vaikka kuinka pengoin, en löytänyt kuin yhden päivityksen, johon olisi ollut hyvä reagoida heti, mutta sekään ei tarkemmin ajatellen ollut niin tärkeä
en missannut mitään tapahtumaa, vaikka en roikkunutkaan koko aikaa online
kellään ei ollut minulle mitään tärkeää asiaa viikon aikana, ja jos jollakulla oli asiaa, niin saivat yhteyden muuta kuin facebookin kautta.

Petyin hiukan siihen, että

nettipaaston tarkoitus oli löytää aikaa hiljentymiselle ja Jumalan edessä olemiselle, mutta varsinaisia hiljentymishetkiä minulla oli silti harvoin ja ne keskeytyivät tai huomio herpaantui helposti.
netittömyys ei automaattisesti saanut minua menemään ajoissa nukkumaan, vaan keksin muita verukkeita, kuten hyvä kirja tms.
olen yhä todella väsynyt

Parasta tässä netittömässä viikossa oli

se, että sain jälleen iloa tavallisesta arkielämästä, jpoa kotitöistä, vaikka taistelu kaaosta vastaan on edelleen pahasti kesken
oivallukset ja oman elämän hallinnan tunteen vahvistuminen (minä itse päätän annanko netin ja erityisesti facebookin lohkaista ison palan ajankäytöstäni) ja sen tajuaminen, että tavallinen arkielämä on hienoa.
motivaationi muuttaa elämäntapojani on juuri nyt todella korkea, tämän viikon hyvä fiilis kantaa toivottavasti pitkälle!

Loppupäätelmä:

Ainakin tällainen lyhytaikainen netittömyys tekee hyvää ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille. Ajattelin jatkaa tätä”nettipaastoa” jossain muodossa, koska haluan hyvän fiiliksen kasvavan. Kaipaan myös edelleen hiljaista aikaa ajatusille ja Jumalan edessä olemiselle.

Sinun pimeyteesi koittaa valo

Jouluyön terveiset!

Ensimmäistä jouluyötä valaisi kirkas tähti. Tänään pimeää yötä valaisee kuu, jos eivät pilvet ole sitä peittäneet. Ja kuun lisäksi valoa antavat katulamput ja jouluvalot. Kaikesta huolimatta öisin on pimeää.

Myös ihmisen elämässä voi olla pimeää, monista eri syistä. Jouluna pimeys voi tuntua ylitsepääsemättömältä. Toivottomuus, yksinäisyys, ikävä ja tunne siitä, että jotain puuttuu, voi olla, että on menettänyt jonkun läheisen tai oman terveytensä tai jotain muuta. Myös syyllisyys voi painaa, tai pelko tulevaisuudesta. Jouluyö voi olla pimeä yö.

Kuitenkin juuri jouluyönä meille syntyi valo. Jesajan kirjan 9. luvussa sanotaan:

Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus Jes 9:1

ja pari jaetta myöhemmin:

Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas. Suuri on hänen valtansa, ja rauha loputon Daavidin valtaistuimella ja hänen valtakunnassaan. Oikeus ja vanhurskaus on sen perustus ja tuki nyt ja aina. Tämän saa aikaan Herran Sebaotin pyhä kiivaus. Jes 9:5-6

Luukkaan evankeliumi kertoo, että kun Jeesus aloitti toimintaansa, hän luki synagogassa Jesajan kirjan 61. luvun ensimmäiset jakeet, mutta tässä pitempi lainaus sieltä.

Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, parantamaan ne, joiden mieli on murtunut, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kahleitten kirpoamista,julistamaan Herran riemuvuotta, päivää, jona Jumalamme antaa palkan. Hän on lähettänyt minut lohduttamaan kaikkia murheellisia, antamaan Siionin sureville kyynelten sijaan ilon öljyä, hiuksille tuhkan sijaan juhlapäähineen, murheisen hengen sijaan ylistyksen viitan. Heitä kutsutaan Vanhurskauden tammiksi, Herran tarhaksi, jonka hän itse on istuttanut osoittaakseen kirkkautensa. Jes 61:1-3

Meitä painavaa syyllisyyttä eivät mitkään hyvät tekomme ole koskaan voineet sovittaa. Parhaimmatkin tekomme ja uhrimme ovat vain kuin ”tahrainen vaate” Jumalan pyhyyden edessä. Jumala kuitenkin itse tahtoi sovittaa meidät itsensä kanssa, lunastaa meidät vapaaksi syyllisyydestä ja tuomiosta. Jumala syntyi ihmiseksi jouluyönä. Jeesus eli ihmisen elämän ja sovitti meidän syyllisyytemme ristinkuolemallaan, jossa hän kantoi kaikki meidän syntimme.

Emme me voineet itseämme pelastaa, ei kukaan taivaallinen sanansaattaja tai suuri uskon sankari voinut meitä pelastaa, ei edes enkeli, vaan Herran kasvojen kirkkaus pelasti meidät. Jumala itse tuli ihmiseksi, Jeesus, Jumalan Poika kuolemallaan pelasti meidät.

Herran armotöitä minä julistan, Herran ylistettäviä tekoja, muistaen kaikkea sitä, minkä Herra on meille tehnyt, hänen suurta hyvyyttään Israelia kohtaan, kaikkea, minkä hän on sille tehnyt, hän, joka on uskollinen ja täynnä armoa. Hän sanoi: ”Hehän ovat minun kansaani, omia lapsiani, jotka eivät minusta luovu.” Niin hän tuli heidän pelastajakseen, vapautti heidät ahdingosta. Ei sanansaattaja, ei enkeli, vaan hänen kasvojensa kirkkaus pelasti heidät. Rakkaudessaan säälivänä hän lunasti heidät vapaiksi, hän nosti ja kantoi heitä kaikkina menneinä päivinä. Jes. 63:7-9

Tänä jouluyönä minä tahdon julistaa kaikille teille ja itselleni, pimeyteen on syttynyt valo. Minut on lunastettu pimeydestä, ostettu Jumalan Pojan verellä. Ja vaikka pimeys ei ole kadonnut minnekään, vaikka se on yhä välillä synkkänä ympärilläni, minä saan tietää, että pimeyteeni koittaa valo, että aamu nousee ja minun valoni saapuu.

Nouse, loista kirkkaana, Jerusalem, sillä sinun valosi saapuu ja Herran kirkkaus koittaa sinun yllesi. Katso, pimeys peittää maan, yön synkkyys kansat. Mutta sinun taivaallesi kohoaa aamunkoi, Herran kirkkaus hohtaa sinun ylläsi.Niin kansat tulevat sinun valosi luo ja kuninkaat sinun aamunkoittoosi. Jes 60:1-3

Valoisaa jouluyötä!

Lisäys seuraavana päivänä. Kannattaa lukea tänään Aamun ensimmäinen -blogi, jossa Mummi kirjoittaa Taivaallisesta valosta!