Tämän blogin takaa löytyy nainen, joka kirjoittaa selkiyttääkseen ajatuksiaan ja tullakseen enemmän omaksi itsekseen.
Uskon Jumalaan, joka on aina ollut ja tulee aina olemaan. Hän on kanssani, eikä koskaan hylkää. Se ei kuitenkaan estä minua toisinaan kokemasta tuskaa ja yksinäisyyttä. Luulen, että kirjoittaminen on minulle lääkettä yksinäisyyteen ja oikeastaan melkein kaikkiin ikäviin tunteisiin. Kirjoittaminen lohduttaa.
”Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani, sanoo teidän Jumalanne.” Jesajan kirjan neljäskymmenes luku alkaa näillä sanoilla, joilla Jumala puhuu pakkosiirtolaisuuteen joutuneille israelilaisille.
Toivon, että tämä blogi voisi tuoda lohtua jollekin. Ehkä ei kellekään muulle kuin minulle, mutta sekin on jo paljon.
Me tarvitsemme valonkipinöitä tummenevaan iltaan, tähän synkkenevään maailmaan, jotta jaksamme uskoa, toivoa ja rakastaa. Kunpa tämä blogi voisi olla pieni valonkipinä synkkyydessä.
Puoli tuntia päivässä 