Kuulun Jeesukselle (onko se salaisuus?)

Normaali

Minä olen Jeesuksen oma ja hän on minun…

On vaikeaa sanoittaa uskoa Jeesukseen, niin vaikea löytää sanoja sille, mitä Jeesus on ja mitä hän minulle merkitsee. Ihailen ihmisiä, jotka pystyvät puhumaan uskostaan avoimesti ja mainitsemaan Jeesuksen puheissaan luontevasti kaikkialla.

Välillä mietin, että haluanko minä omia Jeesuksen itselleni, pitää uskoni salaisuutena, jonain erityisenä lahjana, joka on vain minulle uskottu. Kuitenkin Hän on itse sanonut tulleensa kaikkia varten, ei vain minua tai omaa piiriäni. Jeesus kuoli jokaisen ihmisen syntien puolesta, sovittaen kaikki maailman ihmiset, lahjoittaen pelastuksen jokaiselle. Kunpa ymmärtäisin tämän kokonaan. Ilosanoma Jeesuksesta koskee aivan jokaista ja jokaisella on oikeus kuulla se, ymmärtää se ja uskoa siihen.

Jumalan sydän kaipaa jokaista ihmistä luokseen, jokainen ihminen on hänen luomansa, jokainen ihminen on ihme, jokaisen ihmisen Jeesus on sovittanut. Jumala itkee jokaisen ihmisen puolesta ja hänen sydämensä etsii ihmisiä. Hän ei ole kiinnostunut niistä yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä, jotka ovat turvassa, vaan hän jättää heidät löytääkseen yhden kadonneen, sen yhden, joka on lohduton ja vailla toivoa.

Millä oikeudella minä sitten olen hiljaa? Millä oikeudella minä vaikenen siitä toivosta, joka elää sydämessäni. Millä oikeudella minä pidän sen valon itselläni, joka minussa on? Millä oikeudella minä vieläpä yritän antaa sen vaikutelman, että tuo valo on peräisin minusta itsestäni?

Vaikenenko minä, koska kuvittelen, etteivät nuo toiset ansaitse toivoa, joka minulla on? Kuvittelenko olevani yksi ”harvoista ja valituista Jeesuksen omista”, ikään kuin olisin jotenkin parempi muita? Onko ylimielisyyteni minut mykistänyt? Jumala armahda!

Haluaisin, että Jeesus näkyisi minusta puheissani, ettei kellekään jäisi epäselväksi, missä on minun toivoni. Vielä enemmän haluaisin kuitenkin, että ihmiset voisivat ymmärtää, että Jeesus ei ole vain minun Jumalani, tai joidenkin tietynlaisten, ”pyhien” ihmisten Jumala, vaan koko maailman Herra ja pelastaja. Haluaisin, että ihmiset eivät näkisi vain siloiteltua, ”(teko)pyhää versiota” minusta. Haluaisin suostua olemaan saviastia. Tämä seuraava raamatunpaikka tiivistää sen, mitä haluaisin sanoa.

Sillä Jumala, joka sanoi: ”Loistakoon valkeus pimeydestä”, on se, joka loisti sydämiimme, että Jumalan kirkkauden tunteminen, sen kirkkauden, joka loistaa Kristuksen kasvoissa, levittäisi valoansa.

Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä. 2. Kor 4:6-7

Suhde Jeesukseen on toisaalta hyvin henkilökohtainen asia, jollain tavalla jopa pyhä. Tuntuu kovin vaikealta ja liian henkilökohtaiseltakin ottaa arkipäiväiseen keskusteluun mukaan jotain niin herkkää ja syvää, kuin oma usko ja Jeesus. Ja kuitenkin kaipaan sitä, että voisin olla avoin ja sanoa suoraan niitä asioita, joita aidosti olen ja ajattelen. Aitoudessa, rehellisyydessä ja totuudellisuudessa minulla on vielä paljon kasvun varaa. Tiedän, että minulla on oikeus olla se mikä olen ja kuitenkin häpeän ottaa sitä omaa tilaa ja olla oma itseni kaikkialla.

Olen miettinyt näitä asioita, koska viime aikoina olen kohdannut ihmisiä, joista ”ikään kuin näen”, että he kaipaavat Jumalaa ja etsivät toivoa. Tunnen kuitenkin itseni niin avuttomaksi ja epäröin.

Jeesus, mitä minä voin tehdä?

Vierelläin aina mä Jeesuksen nään

Normaali

Jeesus! Kutsut väsyneitä luoksesi, kutsut sairaita luoksesi, kutsut meitä kaikkia eri tavoin särkyneitä, katkeroituneita ja syntiemme raastamia ihmisiä luoksesi. Sinä et koskaan, et koskaan käännä meille selkääsi ja hylkää meitä oman onnemme nojaan toivottomina tapauksina.

Sinä tulet luoksemme haisevan likakaivon pohjalle, istut viereemme ja tarjoat meille elämää, vaikka olemme jo valinneet kuoleman. Sinä nostat meidät uuteen elämään sinun lapsinasi.

Sinä tulet luoksemme hädässämme, olet läsnä meidän kivussamme ja kuljet kanssamme,  kun emme jaksa edes katsettamme maasta kohottaa. Silloinkin, kun olemme juuttuneita katkeruuteen, vihaan ja sydämemme on tulehtunut, sinä tulet luoksemme. Et ankarana ja vaativana, vaan lempeästi rakastaen.

Yhtä en ymmärrä, -sinun rakkauttasi. Yksi on minulle liian suurta käsittää, – sinun armosi. Miten sinä voit yhä rakastaa? Kuinka sinä et jo luovuta?

Suuria kysymyksiä elämästä ja kuolemasta

Normaali

Mikä on elämässä lopulta tärkeintä? Mikä on niin arvokasta, että sen puolesta kannattaa taistella? Mille asioille kannattaa elämänsä omistaa?

Olen vielä suhteellisen nuori, 29 v. ja henkisesti tunnen olevani vieläkin nuorempi. Elämä tuntuu loputtomalta, mutta tiedän, että sille on asetettu rajat. Jokaisen ihmisen osana on kerran kuolla (ja sitten joutua tuomiolle Hepr 9:27) Vaikka en vielä ymmärräkään omaa kuolevaisuuttani, haluaisin kuitenkin elää viisaasti, elää niin, että en tuhlaisi  tätä rajattua aikaani ”turhuuteen ja tuulen tavoitteluun”.

Psalmissa 103 sanotaan: ihmisen elinaika on niin kuin ruohon, ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne. Myös joululaulussa lauletaan, että miespolvet vaipuvat unholaan. Tai Anssi Kelan sanoin: ”Maailma matkaa radallaan. Päivä nousee uudestaan. Ei mikään muutu milloinkaan. Kaikki säilyy ennallaan. Samat tuulet puhaltaa. Samat sateet lankeaa. Ja kaikki kaunis katoaa. Kaikki kuolee aikanaan.” (kappaleen Puistossa kertosäe, albumilta Nummela, 2001)

Kuolema on asia, jota en ymmärrä enkä ehkä haluakaan ymmärtää. Se herättää suuria kysymyksiä.

Myös psalmissa 49 kuvataan sitä, että jokainen joutuu kohtaamaan kuoleman. ”Rikkainkaan ihminen ei ole ikuinen, eläinten tavoin hän lakkaa olemasta. (jae 12).  Samassa psalmissa sanotaan kuitenkin myös: Mutta Jumala lunastaa minut, hän tempaa minut tuonelan otteesta (jae 15) Siihen lunastukseen, Jeesukseen Kristukseen, me saamme laittaa toivomme tänään ja aina.

Sitten kun minua ei enää ole, mitä merkitystä elämälläni on ollut? Jättääkö elämäni jäljen tähän maailmaan? (Millainen jälki elämästäni jää?)

Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon, ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne...kuulostaa tosiaan varsin synkältä tulevaisuudelta. Kuitenkin tämäkin psalmi jatkuu näiden sanojen jälkeen: mutta Herran armo pysyy ajasta aikaan, se on ikuinen niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä. Ps. 103: 15-17

Herra armo pysyy ja on ikuinen niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä eli se kantaa siis kuoleman rajakin yli. Jeesus on lunastanut ihmiset vapaaksi synnin ja kuoleman otteesta ja lahjoittanut ikuisen elämän jokaiselle, joka turvaa häneen.

Jossain kohti Raamattua sanotaan, että vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema. Ja toisaalla, ilmestyskirjan 21 luvussa, on kuva taivaasta:

Ja minä kuulin valtaistuimen luota voimakkaan äänen, joka sanoi: ”Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan,  ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut. Ilm: 21:3-4 

Silloin toteutuu myös se, mitä Jesaja ennusti: Kuolema on nielty ainiaaksi. Herra Jumala pyyhkii kaikkien kasvoilta kyyneleet ja vapauttaa kansansa alennuksesta ja häpeästä kaikkialla maan päällä. Näin on Herra puhunut. Jes 25:8

Sitä päivää odotellessa!

Mitä usko Jeesukseen on?

Normaali

Miltä tuntuisi, jos olisit elänyt moitteettomasti, rakentanut itsellesi hyvän maineen ja niittänyt kunnioitusta hyvänä ihmisenä ja sitten tulisi joku, joka näkisi sinun kulissiesi taakse ja sanoisi totuuden ääneen?

Jeesus teki juuri niin puhuessaan fariseuksille, aikansa uskonnollisille, hurskaille ja kunnioitetuille ihmisille. Hän osoitti kkaikkein kovimmat sanansa uskonnollisille fariseuksille (mm.”te kyykäärmeitten sikiöt”), mutta syntisille hän puhui lempeästi. Matteuksen evankeliumin 23. lukuun on talletettuna jotain Jeesuksen sanoja ulkokullatusta uskonnollisuudesta.

Uskonto ja sen harjoittaminen on monesti tiettyjen sääntöjen noudattamista. Usko Jeesukseen ei kuitenkaan mielestäni ole sitä, että pyrin toimimaan tietyllä tavalla ja yritän tehdä enemmän hyvää kuin pahaa, jotta saavuttaisin suosion Jumalan silmissä ja menestyisin elämässäni. Ei, vaan usko Jeesukseen on elämää Jumalan lapsena ja sitä, että saan oppia tuntemaan taivaallista isääni ja hänen tahtoaan ja hän opettaa kyllä minua.

Kristittyjen pyhä kirja raamattu ei mielestäni myöskään ole ensisijaisesti moraaliopas. Ajattelen sen olevan (tosi)kertomus, jonka kautta Jumala kertoo itsestään, siitä kuka hän on. Samalla se kertoo myös ihmiskunnan tarinan ihmisen luomisesta, syntiinlankeemuksesta ja sovituksesta sekä viimeisestä tuomiosta ja siitä, miten kaikki Jeesukseen turvanneet lunastetaan lopullisesti vapaaksi ja he pääsevät taivaaseen. Raamatun kautta Jumala kutsuu kaikkia meitä ihmisiä luokseen, takaisin kotiin.

Uskonnollinen ihminen turvautuu omiin uskonnollisiin suorituksiinsa, kuten nuo fariseuksetkin.  Raamatun mukaan Isän (=Jumalan) luo ei kuitenkaan pääse muuten, kuin Jeesuksen kautta. Se tie on sama kaikille, vankilakundeille, murhamiehille ja menestyneille hyvän ihmisen maineessa oleville. Kukaan ei voi Jumalan edessä puolustella itseään millään. Muistatte ehkä sen, että fariseukset eivät kyenneet heittämään ensimmäistäkään kiveä syntiä tehnyttä naista päin, kun Jeesuksen kohdattuaan he tiesivät, että ovat aivan yhtä syntisiä kuin nainenkin.

Synti on ihmiskunnan suurin ongelma. Se ei lähde meistä, vaikka kuinka yritämme ja jos onnistumme siinä omasta mielestämme, silloin olemme jo sortuneet ylpeyteen.

Vanha testamentti kertoo siitä, että Jumala oli valinnut Israelin kansan omaksi kansakseen ja tehnyt sen kanssa liiton, johon kuului mm. ympärileikkaus, eläinuhreja ja kymmenen käskyn laki, sekä paljon pieniä säädöksiä. Mikään määrä eläinuhreja ei kuitenkaan voinut poistaa ihmisten syyllisyyttä ja pysyvästi sovittaa ihmistä Jumalan kanssa. Kuitenkin, Raamatussa sanotaan, että:

”Jumala teki sen, mihin laki ei pystynyt, koska se oli ihmisen turmeltuneen luonnon vuoksi voimaton. Syntien sovittamiseksi hän lähetti tänne oman Poikansa syntisten ihmisten kaltaisena. Näin hän tuomitsi ihmisessä ihmisten synnin” Room 8:3

Kun Jeesus kuoli, hän otti päälleen meidän syntimme ja sovitti meidät Jumalan kanssa.

Me tiedämme, että lain sanat kohdistuvat niihin, joilla on laki. Näin ei kukaan voi väittää vastaan, vaan koko maailma joutuu Jumalan tuomion alaiseksi. Eihän yksikään ihminen tule Jumalan edessä vanhurskaaksi lain käskyjä noudattamalla. Lain tehtävänä on opettaa tuntemaan, mitä synti on. Nyt Jumala on kuitenkin laista riippumatta tuonut ilmi vanhurskautensa, josta laki ja profeetat todistavat.

Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi.
Matt 3: 19-25a

Kun ihminen tulee uskoon ja tulee Jeesuksen luokse, tunnustaa syntinsä ja turvautuu Jeesukseen omien syntiensä sovittajana, tai huutaa avuksi Herran (Jeesuksen) nimeä, hän pelastuu tuomiolta, joka kohtaa jokaista ihmistä. (Joel 3:5 ja Apt 2:21). Silloin hän syntyy uudesti ylhäältä Jumalan lapseksi (tit 3:5, room 8:15) ja tapahtuu niin, kuin vanhan testamentin puolella sanotaan:

Minä annan heille uuden sydämen ja heidän sisimpäänsä uuden hengen, minä otan heidän rinnastaan kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen.Niin he seuraavat minun säädöksiäni, he ottavat varteen minun käskyni ja elävät niiden mukaan. He ovat minun kansani, ja minä olen heidän Jumalansa Hes. 11:19

Usko Jeesukseen ja hänen seuraamisensa on  jotain hyvin henkilökohtaista ja kohti käyvää. Jumala ei ole jossain kaukana, vaan hän on tässä. Hän on kanssani nyt, kun tuijotan tätä tietokoneen näyttöä ja silmiäni särkee ja kaduttaa, että valvoin taas näin myöhään…

Mielessäni oli kirjoittaa kipakka teksti sitä vastaan, että jotkut kristityt leimaavat heti uskonnolliseksi fariseukseksi jos joku ajattelee asioista eri tavalla eikä ole aivan niin villi ja vapaa kaikissa teoissaan, vaan pikemminkin harkitsee ja punnitsee asioita mielessään. No, sen tekstin saatte ehkä myöhemmin. Tästä tuli nyt vähän erilainen kirjoitus, kun olin ajatellut.

 

Ahneudesta ja ostamisesta

Normaali

Haaveilen toisesta tietokoneesta (pienemmästä), jota voisin käyttää kirjoittamiseen. Tässä kun on surkea näppis ja kone on myös aivan liian suuri repussa kuljetettavaksi. Tämä on sellainen pöytäkannettava. Toisaalta uusi tietokone olisi isompi investointi, joten harkitsen vielä. Jospa tämä haave onkin vain ohimenevä.

Helposti käy niin, että haluan itselleni asioita ja kun saan niit, alankin haluta jotain muuta. Ahneuteni on pohjaton kaivo.

En ole mikään shoppailufriikki, mutta jos haluan jotain kovasti, yleensä hankin sen ennemmin tai myöhemmin. Joskus hankin myös asioita, joita en ole ajatellut hankkivani. Houkutuksia on kaikkialla ja oikeanlaisella fiiliksellä (palkkapäivän huumassa) saattaa mukaan tarttua jotain todella turhaa.

Vaikka en ole koukussa shoppailuun, minun ei ole kovin vaikea ymmärtää niitä jotka ovat. Ostaminen tuo tietynlaisen fiiliksen, jonkinlaisen vallantunteen. Hetken ajan voi tuntea itsensä rikkaaksi ja kaikkivoivaksi, vaikka itse asiassa ostoksen jälkeen on köyhempi.

Senkö takia teen töitä, että voisin kuluttaa rahat miten haluan ja ruokkia ahneuttani? Yksin elävän vuokrakulut ja kiinteät menot ovat suhteellisen suuret, mutta toisaalta jäljelle jääneen rahamäärän voi käyttää kysymättä lupaa keneltäkään.

Vai olisiko Jumalalla jotain sanottavaa minun rahankäytöstäni?

Erilaisten ihmisten koti

Normaali

Seurakunta on parhaimmillaan hyvin erilaisten ja eri taustoista tulevien ihmisten yhteisö, jossa jokainen saa tuntea olevansa rakastettu ja hyväksytty omana erilaisena itsenään.

Meidän pitäisi seurakunnissamme nähdä jokainen seurakuntalainen rikkautena. Ei rahallisesti, vaan arvokkaana  Jumalan valtakunnalle ja seurakunnalle. Jokainen ihminen on arvokas, ja täällä maan päällä jonkun syyn takia, taivaallista tehtävää varten.

Enemmän kuin erilaisuutta, pitäisi mielestäni pelätä samanlaisuutta ja yhteen muottiin tunkemista.

Seurakunnassa on parhaimmillaan hyvin eri-ikäisiä ihmisiä, nuoria ja vanhoja, erilaisista sosiaaliluokista ja kulttuuritaustoista tulevia sekä erilaisilla elämänkokemuksilla varustettuja ihmisiä.

Kuitenkin, kun katson seurakuntia tänä päivänä (ainakin täällä pääkaupunkiseudulla), näen joitakin asioita, joita ihmettelen.( Ja pahoitteluni, että nämä havaintoni ovat nyt vapaiden suuntien seurakunnista, mutta tunnen ne parhaiten. )

Ihmettelen sitä, että seurakunnat ovat pitkälti jakautuneet nuorten tai vanhojen ihmisten suosimiin seurakuntiin. Tai sitten seurakunnan sisällä on jakaannuttu niin, että nuorilla on oma jumalaanpalveluksensa ja vanhoilla omansa. Surullista tässä on mielestäni se, että eri-ikäiset ihmiset eivät välttämättä kohtaa seurakunnan sisällä toisiaan, eivätkä opi kunnioittamaan ja rakastamaan toisiaan.

Eriytyminen on omiaan ruokkimaan ennakkoluuloja. Nuoret kenties ajattelevat, että vanhempien tilaisuuksissa on tylsää ja vanhemmat ihmiset ehkä kiusaantuvat nuorten ihmisten musiikista.Vaikka mitä väliä sillä  lopulta on, millainen on ylistyksen ilmentämismuoto, harras hiljentyminen vai iloiset ylistyslaulut, sillä Herra on sama, Jeesus Kristus, jota korotetaan.

Olen lopen kyllästynyt siihen, että nuoret väheksyvät vanhempien ihmisten seurakuntakulttuuria ja siihen, että nuorekkaissa seurakunnissa hiljaisesti ylenkatsotaan vanhempien seurakuntien harrasta jumalanpalveluselämää ja hengellisen laulukirjan laulujen tai virsien veisaamista.

Nyt seuraa valitettavasti pari sanaa musiikista. En ymmärrä, miksi virsien ja hengellisten laulujen pitäisi väistyä uusien ylistyslaulujen tieltä. Tai mitä merkitystä sillä on, seisotaanko tilaisuuksissa silmät kiinni ja kenties kädet kohotettuna vai istutaanko ja seurataan sanoja kirjasta?

Eikai se, että lauletaan tietyllä tavalla tuo  Jumalaa jotenkin lähemmäs meitä? Nähdäkseni uudet ylistyslaulut  on vain erilainen tapa ylistää Jumalaa laululla. Minua kuitenkin häiritsee joskus se, että uudenlaista ylistysmusiikkia käytetään ikään kuin jonain välineenä tai avaimena Jumalan läheisyyden kokemiseen. Joskus mietin, että ajatellaanko musiikin toimivan ikään kuin mantran tavoin, että se musiikki jotenkin avaa jonkun yhteyden taivaaseen ja kokemuksiin?

Uskon kyllä, että yhdessä seurakunnan kanssa laulaminen voi koskettaa syvältä. Ylistyksen laulaminen Jumalalle, hänen kiittämisensä on ihanaa, tapahtui se sitten miten tahansa.  En tosin ymmärrä sitä, miksi tämä ”uudenlainen” ylistyskulttuuri nyt onkin yhtäkkiä se ainut oikea tapa laulaa.

Taidan olla väärä ihminen kirjoittamaan tästä, koska en ole musiikin enkä seurakunnan suhteen mikään asiantuntija. Voin siis puhua ihan hölmöjäkin.

Haluaisin jotenkin kuroa umpeen kuilun nuorten ja vanhempien kristittyjen välillä.Sen kuilun, joka ajaa vanhukset pois seurakunnista, joissa on omaksuttu uusi ylistyslaulukulttuuuri, tai ajaa nuoret omiin tilaisuuksiinsa tai uusiin seurakuntiin. Kuitenkin me tarvitsemme toisiamme ja seurakunta on parhaimmillaan erilaisten ja eri-ikäisten ihmisten sekametelisoppa.

Ymmärrän nuorten kaipuun yhteisöllisyyteen, nuoret kaipaavat saada olla osa omanikäistensä porukkaa. Entäpä, kun nuoret aikuistuvat ja huomaavat olevansa liian vanhoja nuortentilaisuuksiin ja ne aikuisten tilaisuudet edustavat jotain ”tylsää”? Jos nuoret ovat tottuneet ylistämään Jumalaa ylistysbändin, pimennetyn huoneen ja värivalojen kanssa, niin voi olla, että sitten sunnuntaiaamun auringonvalossa seurakunta ehkä näyttää hieman erilaiselta.

Kuten sanoin, en ole mikään asiantuntija missään. Kuitenkin minusta tuntuu, että (ainakin vapaiden suuntien) seurakunnat Suomessa ovat suuren murroksen keskellä. On edellä kuvaamani jakautuminen perinteisiin ja moderneihin seurakuntiin ja seurakuntien sisällä jakoa nuoriin ja vanhoihin. Ja usein juuri seurakuntien musiikkiin konkretisoituu tämä jakaantuminen.

Kunpa me voisimme seuakunnissa elää yhdessä sovussa kaikki nuoret ja vanhat, ja eri tavoilla asioista ajattelevat ihmiset. Kunpa me erilaiset seurakuntalaiset voisimme kaikki olla yhtä perhettä.

Auttakoon rakkaus teitä tulemaan toimeen keskenänne. Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys. Ef. 4:2-3

Meidän kaikkien yhteinen koti

Normaali

Suomi jakautuu kovaa vauhtia ja näyttää siltä, että aina ei edes haluta löytää yhteisymmärrystä, yhteistä mielipidettä ja ymmärtää eri tavoin ajattelevia. Sen sijaan kaikki ajavat omia etujaan ja ovat peittäneet silmänsä näkemästä asioita toisin ajattelevien näkökulmasta. Samalla ollaan kadotettu näky yhteisestä Suomesta, jossa kaikilla on vapaus olla osana tätä maata ja toisaalta velvollisuus toimia yhteiseksi parhaaksi.

Ikään kuin Suomi olisi vaatekappale, tai pala kangasta (kuvittele mielessäsi vaikkapa  Suomen lippu), jonka joka kulmalla ja reunoilla on ihmisiä, jotka repivät lippua itseensä päin ja jokainen yrittää saada mahdollisimman suuren palan itselleen. Ehkä tarkoitus on hyvä, ehkä repijät ajattelevat, että heillä on keino pelastaa Suomi niiden kynsistä, jotka tahtovat vain repiä ja tuhota. Samalla he eivät kuitenkaan tajua tekevänsä itse aivan samaa vetäessään kangasta toiseen suuntaan.

Kangaspala on lujaa tekoa, mutta kuinka paljon repimistä se kestää? Ja jos kangas repeää niin onko se, jonka käsiin suurin pala jää, todella voittaja? Vai ovatko kaikki silloin häviäjiä?

Joskus mietin, mitä meidän kristittyjen rooli on tässä ajassa ja tässä maassa.

Ei ole olemassa mitään kristityn mallia, vaan Luojalle kiitos, olemme jokainen ainutlaatuisia luomuksia. Elämäntarinamme ovat erilaisia ja meillä on yhteiskunnallisista asioista aivan vastakkaisiakin näkemyksiä. Ei ole olemassa mitään kristittyjen keskustoimistoa, joka sanelee, miten meidän pitää suhtautua asioihin. Meillä on vapaus.

Uskon, että meillä on kristittyinä kuitenkin myös velvollisuuksia. Raamatun perusteella uskon, että meillä on käsky siunata vallanpitäjiä (ei kirota), käsky rukoilla tämän maan puolesta, käsky rakastaa ja ajatella lähimmäistemme parasta enemmän kuin omaa etuamme.

Uskon, että meidät on kutsuttu rakentamaan tätä maata ja yhteyttä ihmisten välille. Kun perustuksia revitään, meidät on kutsuttu seisomaan muurinaukoissa. Rakastamaan rohkeasti, rukoilemaan ja siunaamaan. 

Tuloerot kasvavat, erilaiset näkemykset jakavat kansaa ja tyytymättömyys lisääntyy. Kangaspalaa repivä joukko on vihainen. Nyt jos koska olisi hyvä löytää se, mikä meitä yhdistää, ja toimia yhdessä, ymmärtäen, että olemme toistemme veljiä paitsi Suomessa, myös koko maailmassa.

Erilaisista näkemyksistämme huolimatta meitä kristittyjä yhdistää usko Jeesukseen ja näky valtakunnasta, joka ei ole tästä maailmasta. Sen valtakunnan kansalaisia me ensisijaisesti olemme ja sen periaatteiden pohjalta  haluamme toimia. Rakastaen ja palvellen ihmisiä ympärillämme. 

Jeesus on pelastajamme, meidän ja koko maailman.