Ruudun vanki, minäkö?

Edellisessä postauksessani kirjoitin siitä, mitä opin netittömän viikon aikana. Lienee paikallaan kertoa miten päädyin siihen.

Näin joskus tv-ohjelman Ruudun vangit, ja se kolahti. Minusta tuntuu, että tämä yletön netin selailu ja facebookin seuraaminen hallitsee minua, enkä minä sitä. Ja jollain tavalla tunnen myös sen kahlitsevan, ikään kuin vievän elämästäni jotain pois.

Tavallinen päiväni ruudun vankina on jotakuinkin tällainen:

Herättyäni tarkistan facebookin kännykästä ja ennen kuin lähden ovesta tarkistan työmatkareitin ja työmatkallakin selaan nettiä. Töissä tuijottelen työasioissa ruutua ehkä kolmasosan ajasta ja tauoilla sitten selailen omalla kännykällä nettiä. Kotimatkalla bussipysäkillä selaan nettiä puhelimella, bussissa selaan nettiä ja jokaisena tyhjänä hetkenä kaivan puhelimen esiin.

Kotiin tultuani avaan tietokoneen ja se jääkin huomaamatta auki loppuillaksi. Syön koneen lähettyvillä ja tarkistan jonkun jutun netistä. Avaan facebookin. Se jää auki. Parhaimmassa tapauksessa teen jotain muuta samalla, pahimmassa istun pöydän ääressä tietokoneella koko illan.

Illalla hieman ennen nukkumaanmenoaikaa facebookissa vilkastuu ja yksi kaveri kysyy kuulumisia ja toisen kanssa sovitaan jotain käytännön asiaa. Huomaamatta aikaa kuluu, kaverit menevät nukkumaan ja suljen facebookin. Muistan kuitenkin, että minun piti tarkistaa vielä joku asia. Tarkistaminen vie aikaa ja ennen kuin huomaankaan on kello yli puolenyön ja suljen koneen silmät ristissä. Laitan vielä herätyskellon soimaan huomiseksi ja siinä vielä tarkistan vielä facen ja huomaan jonkun ilmoituksen. Se onkin vain jonkun facebook kirppiksen ilmoitus, mutta jostain syystä avaan sivun ja selaan vielä uusimmat uutiset.

Vihdoin sammutan valot ja yritän nukahtaa. Aamulla olen niin väsynyt ja vihainen itselleni, ettei tekisi mieli herätä ollenkaan ja vannon, että tänään menen ajoissa nukkumaan ja suljen koneen ihmisten aikaan. Kuitenkin päivät seuraavat toisiaan ja ennen kuin huomaankaan, olen muuttunut eläväksi kuolleeksi, ihmiseksi, joka on elossa mutta kuitenkin kuollut. Olen niin väsynyt, että keskiviikkoaamuna tuntuu kuin olisin tehnyt ylipitkän kuusipäiväisen työviikon.

Nyt olen kyllästynyt tällaiseen elämään. Kaikkein pahimpina väsymyksen hetkinäni ajattelen, että tätä menoa väsytän itseni hengiltä hitaasti kiduttamalla. Silloin minusta tuntuu, ettei sillä ole mitään väliä, millään ei ole mitään väliä kun on  tarpeeksi väsynyt.

Mutta nyt olen saanut tarpeekseni tästä. Näen ympärilläni pirteitä ja hyvinvoivia ihmisiä ja muistan, että olen itsekin ollut sellainen. Tiedän, että sitä minä haluan, en tätä kamalaa mustaa ja kaikenpeittävää väsymystä.

Tiedän myös, että olen itse aiheuttanut tämän väsymykseni.Olen syyllistänyt ja ruoskinut itseäni siitä, mutta se on turhaa. On korjattava suuntaa, mutta kuinka näin piinttyneitä tapoja voi enää muuttaa? Olenhan ennenkin yrittänyt ja epäonnnistunut. Yllätyksekseni huomaan sisun nousevan ja päätän, että minähän korjaan suuntaa, netinkäyttöäni ja valvomista ja menen tämän harmaan kiven läpi! En anna väsymyksen tuhota minua, vaan minä tuhoan tämän väsymyksen. Jumalan avulla. Aion taistella niin kauan, että saan takaisin sen hyvän arjen, takaisin kauniit hetket, joista ennen nautin niin paljon, mutta joita enää harvoin huomaan. Auringonnousut, sumun peittämän maiseman aamuisin ja mustarastaan laulun pihapuussa.

Minusta on tuntunut, ettei elämässä ole mitään mielekkyyttä, mutta olenko tavoitellut jotain kuuta taivaalta? Jotain suurta ja korkealentoisen kuuloista elämäntehtävää, sen sijaan, että eläisin sitä elämää, mikä nyt on edessäni. Entä jos etsisin sen elämän mielekkyyden vaikka siitä, että saan opetella elämään hyvää elämää ja löytämään iloa arjen pienistä jutuista. Iloa voi saada kaikesta, vaikka siitä, jos saan tiskatuksi kuluvan päivän astiat saman tien, eikä mitään jää huomiselle tai ensi viikolle.

Tällä väsyneellä ruudun vangilla on vielä paljon matkaa täyteen vapauteen, mutta ainakin tiedän, että minä voin vaikuttaa elämääni. Olen rukoillut Jumalalta apua, mutta entä jos hän onkin jo antanut minulle ne ratkaisun avaimet  ja minun pitää vain lähteä liikkelle availemaan niitä ovia vapauteen. Entä jos minulla onkin Jumalassa kaikki se tarvittava viisaus ja voima, jota tarvitsen, jotta tänään voisin valita oikein? Entä jos Jumala ei katkokaan kahleitani puolestani, vaan minä saan itse availla vankilani ovia ja valita astunko ulos vapauteen vai jäänkö vankilaani?

Noh, kuulostaa helpolta ja selvältä jutulta, mutta oikeasti elämä on välillä niin monimutkaista ja kaikki on ihan sekaisin kodin lisäksi elämässänikin. Kuitenkin myös silloin: armo riittää.

Advertisement